...
tomuluutuma
...
kynkkäräikkä
...
tyhjänniittäjä
...
kyhnytulkku
...
pahoinvoimalaitos
...
mielikuvitusloikkari
...
tulitikkukuunnelma
...
slummihapsi
...
rytöjäljittäjä
...
kylvöljy
...
hukkapruutta
...
kujellus
...
mujelluskuukausi
...
ikikiikkuja
...
harpsikoordinoija
...
mosaiikkiliikkuja
...
ilmiasumasukki
...
ansaintalanka
...
kyllä'isyys
...
(CR) Äärimmäisen uhanalaiset lajit:
1. Itsevarmat runoilijat
2. Empatiakyvykkäät poliitikot,
joilla on taito myöntää nöyrästi virheensä.
Tässä sitä nyt ollaan:
omena kasvaa ulos, paino siirtyy toiselle puolelle palloa
ja neurootikot saavat ruumansa täyteen
pureksittuja kynsiä.
Väliaika, heinäpaalit torkuttaa.
Kuljen vastakkaiseen suuntaan, painan laukaisinta .
Jo kertaalleen tuhotut portaat törmäävät linssiin.
Rahtialus siinä vie raajojani kauemmas.
Niistä ei tulomaassa tulla tekemään havaintoja.
Vuoden ensimmäinen sade
saa edelleenkin etsiä sadonkorjuuseen sopivaa alaa.
Olen lähellä vuosirenkaista seivästä,
yhtä universumin pisaran liikettä.
Se ymmärtää olla joka hetki kaunis
vaikka sen roolista onkin tullut kirjaajan työ.
Sitä ei koskaan palkita halauksin tai levollisin yöunin.
Hoitovirheet se saa merkitä päivittäin,
huolet pudottaa pois harteiltaan vain syksyisin.
Minut on luotu tuhoamaan sen lapsenuteliaisuus,
ja oikeus päättää,
milloin jättää makuuhuoneen ovi lukitsematta.
Tehokkain keino pudottaa painoasi
on riisua mielestäsi
itseesi kohdistuvat negatiiviset arvostelut.
Äidin sanat, taito
jota ei voi opettaa
mutta joihin on helppo uskoa.
Äidin katse,
läsnäoleva kauneus,
josta on lyhin matka perhosen siiville.
Äidin vaisto,
liekkiä kirkkaampi,
maatakin vakaampi, näkymätön suojelusenkeli.
Äiti,
vastustamaton luonnonvoima
joka puhkeaa lehdiksi sementinkin läpi.
Aurinko matkustaa taas vuorisaarna
matkalaukussaan,
laskee lampaitaan pitääkseen kaiken hereillä.
Varjot putoavat maan päälle, autonomiset liikkeentunnistimet.
Ensimmäinen viljantähkä pärähtää soimaan.
Pyhän tuntua
mutta kukaan ei tunnusta viiniä omakseen.
Se on niin kulunut
että epäselvä kuiskauskin pääsee siitä läpi.
Asiat muotoutuu joko ympäripyöreiksi tai liian julmiksi.
Kansa kivettyy.
Vieraat sanat kolkuttavat pelkurin huulia.
Veitsenterä on lopen väsynyt kun pysähtymisen ääniä
vedetään jälleen suusta ulos.
Älä kerro minulle Len
paavien ja pyhien lorttojen haamuista
tai tuulella käyvistä sormista,
jotka saavat vain aikaan
hiekkaan piirrettyjä suunnitelmia, sotkuisia kuvia.
Tätä on jatkunut aivan liian pitkään.
Ajattelen Ariadnea, johon emme koskaan kyenneet.
Kohennan palavaa paperia, valon muinaisjäännöstä.
Muuta meillä ei enää ole.
Ohuena riekaleena tulipätsissä luikertelee välähdyksiä
häistä, jossa morsian tapettiin
keinotekoiset kulissit
jotka yhdistää entiset ja nykyiset rajat, muinaiset tilat
sekä yksilön
suureen maanisdepressiiviseen kurkkulaulantaan.
Kaipaan voimasointua
ettei enää eksyisi johonkin käytävään,
josta ei pääse ulos.
Kerro siis minulle Len
kuinka viedä ihmisen keho vitriiniin
ilman nollia ja ykkösiä?
Vanha metsä vatkaa kameranjalkojaan
kuin olisi saranoiltaan.
Piiput kääntää turkkinsa.
Niistä ei erota vuodenaikojen tuoksua.
Mutta aikaahan olisi ollut vaikka kuinka paljon,
poika sanoo.
Tosipaikan tullen savut
solmivat kuitenkin ennätystahtiin häpeän solmuja
filmirullien ympärille.
Me kävelytämme konetta murheelliseen aikaan.
Tyhjänkiipijöistä on tullut avaruudenkipeitä.
Uteliaisuus ja viisaus
muuttuvat vihollisikseen, haltijat uhanalaisiksi.
Muinaisten astronauttien väkevät kivet
kajauttaa elegian jäähtyvälle auringolle.
Piipun laella
ristiinnaulittu poika alkaa viettää ikuista kipinävuoroaan.
...
potulentti
...
estesaippua
...
koneironia
...
kauraanuurtaja
...
torakkatoimitsija
...
torrakkohauru
...
murhemielimeloja
...
vinttihirmu
...
kuu-udelma
k
u
u d e l m a
...
aurinkula
...
fittivaari
...
ontula
...
paperihiirulainen
...
kaunakirjoitus
...
auringonkukkataivas
...
faunabomber
...
urkuhai
...
koniittori
...
Thartartunta
...
pittifanfaari
...
oidipuskaradio
...
minttikompleksi
...
jäähyväkäs
...
ylväästijättö
...
kuloajattelu
...
uhonnielijä
...
hämäyttäjä
...
kollaasiasukki
...
kulitikkurasia
...
tikkipaltio
...
ojauttaa
...
hilkkumurenne
...
huolijolla
...
tuhnuroija
...
hönöluuppi
...
hynäkarju
...
purnaukka
...
etukäänteinen
...
Kulje kaksi ruutua ja pysähdy.
Joskus näin voi mitata pelkän huoneen leveyden,
joskus kokonaisen arvoituksen.
Miten jokin noin hienovarainen teko
voikaan saada ajattelemaan kättä,
joka jäi ovenkahvaan.
Näppäilen pihalla keskipäivän jalanjälkiruusuja,
lasinpohjia,
joita näkee juomatta.
Ruohon jumala ei tiedä mitään sellaisista
vaan murtuu, en ymmärrä miksi.
Kuuntelen hetken viuhkan avautumista,
yksinäisyyden pantomiimia.
Kadun heti.
Hiljaisuus seivästää minua, suorastaan jyrisee,
niin syvälle kuin valo muistaa.
Olen kolmenkymmenenkahdeksan.
On helppoa olla pettynyt ja vihainen
kuin tuntea mitenkään muuten.
Itselle
ja muille on kuitenkin tuotettava välillä
naurunkirjavia sytykkeitä,
jotta kylmyys loppuisi.
Aikaa on
mutta puolipiste alkaa olla liemessä;
talvi kiipeää jo kesää nopeammin.
En osaa oikein mitään mutta haluaisin tietää enemmän:
kuinka meri hymyilee,
miksi tähdet eivät koskaan vaikene,
entä miltä kuulostaa tuulen sydämenlyönnit?
En välittäisi kulkea loppuelämäni
nurkasta nurkkaan kuin kivenpyörittäjä
miettien vain metsäkukkia, laulaen Paranoidia.
Pöydällä on silmien ja ihon majakka,
jonka sepalus repsottaa.
Kynä maistuu hävyltä.
Kaikki muuttuu aperitiiviksi.
Yritän kirjoittaa runoa veden ja taivaan reunalle.
Sisyfos sentään,
mutta miten muutenkaan voisin toimia kuin siten
kun sisustuntumani neuvoo?
Sinne se kuitenkin katoaa, ballistinen ohjus.
Olen kolmenkymmenenkahdeksan
ja taas yhtä märkää lastua vähemmän tietoinen itsestäni.
