Runous on todempaa, vanhempaa kirjallisuutta kuin oksettava proosa.
Mikä sitten on hyvää runoutta?
Esimerkiksi Lauri Viidan Betonimylläri, tuo runojen Rolls-Royce.
Tai Kaarlo Thermanin Keinulaulu.
Pitää löytyä loppusoinnut että junteimmatkin tajuaa. Sellaisia helposti rimmaavia sanoja
kuten yö/työ, huomiseen/juomiseen, antaa/kantaa jne.
Sivistynyt ihminen käyttäisi tyylikeinonaan nelipolvista trokeeta
eli tutummin kalevalamittaa, todellista kuninkuuslajia.
Sanoman täytyy olla ratakiskonpätkästä väännettyä
ja paatoksellista. Mielellään menetetystä, nuoruuden rakkaudesta,
vuodenaikojen vaihtumisista tai vaikkapa heikosta itsetunnosta
imelillä Oi-, Voi- tai Ah-sanoilla ryyditettynä.
Sitten jos haluaa olla tosi suuri, vakavastiotettava Taiteilija,
keksit arkisille asioille kaikkein vaikeaselkoisimpia vertauskuvia.
Yksittäisiä lauseita tai sanoja runossasi
voit korostaa ja asetella väliin esimerkiksi N Ä I N
N N
ä ä
i i
n n
tai vaikka N
ä
i
n
Voit myös muokata fonttia. *
Mikäli kirjoitat käsin, on parasta tehdä se kaunolla.
Nämä piirteet vaan korostaa herkkyyttäsi ja runosi ainutlaatuisen briljanttia
eksistenssia, josta jokaisen kustannustoimittajan kuuluisi innostua.
* Näillä keinoilla
tosiassa yritetään peittää sitä seikkaa
että runo on sisältä pelkkä tuhnu.
Oikeassa runoudessa käytetään sanoja kuten lintu, virta, meri, joki, viini, suudelma,
taivas, sade, iho, rööki, humala, tuska ja maailma. Jos haluat hupsutella,
niin murteella kirjoittaminen vielä menettelee näin nykyaikana.
Mutta herra paratkoon, unohtakaa ne yhdensananrunot, ihan oikeasti!
Väkisinväännettyä, tekotaiteellista lannoitetta setäviiksille
puhumattakaan shut the fuck up-, cut up- vai -mikälieolikaanrunoudesta,
aseemisesta runoudesta tai tyhjästä, rypistetystä paperista,
jota jotkut kehtaavat kutsua taideinstallaatioksi.
Näiden oikea koti on visusti yöpöydän laatikossa.
