Kuka aloitti,
teki näin tai noin?
Ei sillä ole enää mitään merkitystä.
Eilinen käänsi juuret ylössuin,
kutisti kesän ja talven etäisyyden olemattomiin.
Valkoisiksi maalatut ikkunat
kirjautuivat näkökenttään käristetyn karitsan lihan lailla.
Kaikki paloi kirkkaammin kuin tuhat kruunua.
Meidän jälkeemme ei kukaan.
Yön ja aamun korkki on auennut.
Sirpale mennyttä unta vihlaisee sielussa.
Mykät pisarat janoavat ensin jokia, sitten merta
kantaen mukanaan tyhjän lasin pelkoa.
Päivä tuntuu tavallista korkeammalta,
huomisen viesti raaemmalta.
Satulinnut liittyvät valtavirtaan
napatakseen syntipukin
mutta horisontin musta palkki on ja pysyy paikallaan.
Olemassaolon taito riuhtaistaan irti.
Rukous päättyy summerin soittoon.
Herrat ja orjat katsovat epäuskoisina toisiaan
kun lyijynharmaa kukka alkaa viheltää rautasorkkia.
Kasvot metsässä eivät ole tänään samat.
Kaksi märkää kysymystä on sidottu yhteen
hämärän paksulla piikkilangalla.
Katsoja vaikenee
koska ei tiennyt, ei mahda mitään rakastajalleen.
Äidin kyyneleet kansoittavat kaivoksen pohjaa.
Petosen bulevardi aloittaa elämänsä aina vilun särkymisäänen kohdilla.
Loputon kevät rautakeuhkoineen
ja mulkkuaurinkoineen saa seuraa sekä talvipäivien puremista hahmoista
että naisten hilloon kastetuista sääristä,
jotka lähettävät morseaakkosia laiskoille silmille.
Jokainen talviunilta herännyt Nalle Puh
löytää hunajan sijasta sisimmästään teräksen.
Näiden rosoisten designtaiteilijoiden, lapsilta varastettu avaruussukkula
on valmis lähtöön hetkenä minä hyvänsä.
On mahdotonta olla tempautumatta mukaan
sukkulan maalailemiin kirjaviin nuottiviivastoihin,
suorastaan messiaaniseen iltaan, joka valuu hiihtoliiton lääkelaukkuun
ja junan jyskettä muistuttaviin juoma-annoksiin.
Joka päivä olen vaarassa lyödä käteni irti.
Jää kiertyy haamutyngän ympärille.
Sormet vuotaa vartijan katsetta.
Kuvani ei löydä muotoaan ellen kurkota kohti rikkaruohoa.
Tajuntani kieltäytyy
pysäyttämästä saarnastuolin narisevaa logiikkaa.
Sähköisten elementtien melskeessä
fiktio ja fakta ovat niin murskaavan vallanhimoisia,
että on pidettävä pää kuumana ja ruoskaa myötätunnon eleenä.
Sitä pohtii erinäisiä asioita alelaarin edessä.
Kuten:
miten paljon synkkää valoa
on yhdessä tuopillisessa hiilihapotettua kusta
ja miten paljon äkkiä katkenneita lauseita leijuu edessämme
koska ovi ei käy entiseen tapaansa
ja ihmiset eivät hengitä koska rakkaus on kuluttanut heidät loppuun.
Se ei ole tarpeen.
Asioista voisi puhua toisia sylkemättä.
Jäykkä ja aatekuollut ihminen vartioi kuitenkin
pirunsarvia ja kuolemanpelkoaan ilman kynsiä ja hampaita.
Mutta ehkemme olekaan niin ääliöitä.
Opimme sittenkin rakastumaan uudelleen
koska ilman sitä emme opi kuolemaan.
Haavoittuneet nostavat alushousuistaan verisen aarteensa.
Lempeät vanhukset muuttavat lähelle kassoja
ja muuttuvat väkeviksi pastilleiksi,
jotka pudotessaan lattialle tarttuvat vittumaisesti kengänpohjaan.
Ostamme sen maljan, joka itkee perjantaisin yksikseen baarissa.
Viini tuhlaa humalansa meihin
ja alamme muistella muureihin kuivunutta sylkeä.
Valo kasvoi minusta ulos varhain.
Joudun vaeltamaan puolikkaana.
Minulla ei ole enää varaa katsoa ylös.
Jotkut jopa toivovat
että se kietoisi minut ansalankaansa.
Jostain kulman takaa
ulosottajat ovat tuloillaan joka hetki.
Vastasyntyneiden kasvot
leijuvat edessäni pölyn tavoin.
En löydä koukkua, en käärmeen häntää.
Silta yli tuulen
valmistuu vain vaivoin katkonaisin käsin.
Setelintuoksuiset epäjumalankuvat
vainoavat jokaista vahtikoiraa, merenkävijää ja sopulia.
Tyhjimmät temput
saavat hurjimmat suosionosoitukset.
Minuutista toiseen särky vasemmassa poskessa syvenee
halkaistujen lintujen ehtymättömässä virrassa.
Väistämättä mutaatio tapahtuu.
Silmien juuret alkavat entistä useammin kiljua nälkäänsä.
Hylätyn keskiluokan katkeruus
pyristelee irti pyramidikammostaan.
Katselemme korpin silmästä
kuinka jalanjäljet loppuvat silmänurkkiin, viikatteet
piiloutuvat suupieliin.
Vaahtosuiden myllertävä ulappa
ärjyy toinen toistaan vakuuttavampia tuokiokuvia.
Päivät lakkaavat kantamasta nimeämme.
Sukupuu kelpaa enää matojen bileisiin.
Sydän on jäähtynyt.
Olemme kädet maassa
vaikka jalat taivasta kohti kurkottaakin.
Mustelmavuori estää meitä näkymästä
toisiin paikkoihin.
Telineet jätetään paikoilleen.
Sanojen autiomaa on totta!
Vain hetken
eleemme muistuttaa kuuta ja aurinkoa.
Tapaamme enää vain valeaselevon hetkellä.
Rakkauden virran
vihreää ensiasuntoa emme muista.
Ukkosenjohtimet on kääritty silmien ympärille.
Mikähän siinä oikein on,
vaatteeseen eksyneen reiän voi paikata
mutta rakkauden tekemää ei?
Tori alkaa tulvia täyteen kuplia
ja horisontin takana uinuneita värejä.
Pöydät ovat yhtä leveitä kuin paikallinen murre.
Ne kantavat vielä mukanaan tyhjyyttä,
odottavat malttamattomana
tuoreen leivän tai pullan lämmintä poskea,
vehnäisen suudelman painoa.
Taustalla
vetää henkeä keltainen kauppahalli,
jonka kyljestä ennen kasvoi
suomuinen runsaudensarvi.
Sen valtasi kalakammoinen
mutta kahville
ja wokille perso, lasinen paviljonki.
Sille kumartavat päivittäin
sadat autot.
Sammakot ovella ovat huomaavaisia.
Kerta toisensa jälkeen
ne ovat vastassa, kaivavat
hymykuopat syvemmiksi.
Paikalliset ja turistit
täyttää hallin valtavilla purjeilla
joiden pinnalla hupsu, savolainen myötätuuli
tanssittaa
pilvenmuotoista kalakukkolaivuetta.
On vain ajan kysymys
milloin kauppahallin oma tonttu Hilima
hiippailee vastaan käytävällä
ja rintaan sytytetään kultainen lyhty.
Harmaa sade
on jättänyt ylimmät napit auki.
Mielivaltainen joukkio
matkii perässä ja alkaa taluttaa
hikoilevaa napajäätä avannosta saunaan.
Lasipataljoonan tähdillä
on vain etuoikeuksia.
Salama kädessä, sukupuuttoon
kuolleeseen eläimeen pukeutuneena,
ei tunnu yhtään hullummalta.
Voi nojata paikkoihin,
joissa väärään päähän
pakkautunut veri
voidaan vapauttaa.
Tahtoisin uskoa
rakkauden voittoon, viisauteen
ja fyysikan lakien
vastustamattomiin voimiin.
Mutta uskon ennemmin kipuun
ja syötteeseen
sillä ne eivät koskaan valehtele.
Annan jokaisen istutukseni
projisoitua
sensuroimattomana
alle minuutin mittaiseen,
minulle kauniiksi oksennettuun
simulaatioon.
Pimeä kaiku
etsii saattajaansa, kompastuu
himmeään kajastukseen.
Sitä ei voi lukea, ei kuten runoa
vaan kertakäyttöistä vitsiä.
Kaiku nostaa miekan tupesta,
tekee
variksenpelättimestä pesänsä.
Monta seinää ja höyhensaarta on nyt matkassa.
Rasvaiset sanat,
nuo luopiot,
jätetään hautumaan tyhjään päähän.
Tekoäly vetää tulpan irti.
Pielus tulvii, polarisaation laineet
tekevät ylimitoitetun liikekannallepanon,
kyyneleet telakoituvat.
Maisemasta
tulee raskas antaa.
Mielihyvä katoaa järjettömyyden poteroihin.
Janan varrella eviä, savuavaa mustetta,
hohtavia kulkuvälineitä,
jotka pyörivät kuin kolikot päättämässä,
kumman puolen tällä kertaa paljaistaisi.
Astun ulos vaunusta. En muista, mistä tulin.
Enkä tunne täältä kuin harvojen nimiä.
Mustat kiskot vetävät minua lukemattomiin suuntiin,
haudattuihin keväisiin.
Muurahaisten on etsittävä jälleen uudet reitit.
Sumuvalssin pyörteistä
sirottuu sinistä maustetta huulilleni.
Juon maitoa, jonka Jumalatar minulle toi.
Ylväs merituuli astuu kynnyksen yli.
Tuhannet siivet lyövät
määrätietoisesti vasten kasvojani.
Yritän pitää molemmat mantereet kurissa
vaihtamalla asentoa.
Monikasvoinen kauris nousee viereltäni,
jättää niitylle haalean varjon, jonka minä vain näen
syntymäpäivänäni.
Tuijotan suljettua kääröä enkä pääse mihinkään.
Virtaavat laatat eivät ehdi silmiään räpäyttää
samaan tahtiin sydänkäyräni kanssa
vaan alkavat itkeä yhtä maanjäristyskyyneltä
etteivät kuivuisi kokonaan.
Hyinen puhuri seisoo kovennettuna.
Paratiisi uupuu taakkansa alle,
jää lopulta kieppumaan vain valloittavaksi huhuksi
vuorijonojen väliin.
Katsomme huomista kuin poisnukkunutta.
Oudot silmät tarrautuvat toisiinsa,
koettavat hämmentää kuplivia kasvoja.
Hymyn puhkeaminen kasvoille
ei saa kohoamaan,
vain polttamaan pohjaan unelmia.
Rulettia pyörittävät katseet
pelaavat näkymätöntä himmeliä,
jonka liukkailla puukujanteilla
puolikas avaimenlehtikään ei ole vaivan arvoinen.
