Itämeren tyttären sylissä
levottomat yksilöt
runoilevat tutuin sanoin omia runojaan
tiiviisti ja vierekkäin, toistensa varjossa
mielessään korkeat tornit,
joista voi vilkuttaa enkeleille.
Siellä myydään toivolla mullattuja lapioita,
jotka lävistävät väsyneet valonsäteet
ja paiskaa ihmismielet
lähemmäksi likaista pohjavettä.
Kehän ulkopuolella
muuttolintujen katoavat varjot pitenevät
ja pellot kumisevat niin
ettei kukaan jaksa herätä,
puhua
ymmärtää
mihin multiin
heidän lupauksensa siroteltiin.
He syntyvät syliin muovautuneessa kraatterissa,
joka ei koskaan kysele perään.
Varhainen polte,
viimeisen etapin kadottava askel
ja ikiaikainen syyllisyys täyttävät kalenterin.
Vuosien jälkeen kylmät sanat leviävät
uinuvan massan päällä.
Lumen taukoamaton saattoväki
ripustaa heihin lapsen yksinäisen varjon,
joka lopulta räjähtää surusta.
Vanhemman vuosirenkaat,
niiden siivenpehmeä sointi
koskettaa montun sileää pohjaa
ja lapsi, esikoinen, valitsee
minkä värisen vaatteen pukee
ensimmäiselle matkalleen.
Sormissani kohdun heijastus,
kyynelpensas
ja sen palava sulka kuin läpinäkyvä ruumis,
rauhan tuoksuisena
naisen rintaa vasten.
Puiden kahleet pitenee, maa kipunoi.
Sumusaattue pakenee, varjot alkaa itää.
Kun raskaat tähkät viimein sinertää,
lemmen kielikin sirpin viiltoja jumaloi.
Yöntiheän seitin alle hiipivä Kuolema jää
vaan joutsenmieliseksi kohta kirkastuu.
Syvää vihreyttään se tanssii, nauraa, ilkkuu.
Ei puutarhan loimu täyty ilman sirpin terää.
Oi tuskaa kukkasten painon,
jotka tänään kylmään ihoon häviää.
Jos sirppiin suureen tuskaton kipu jää,
on perhonenkin täällä voimaton.
En haluaisi olla vaivaksi.
En ajatellut kirjoittaa tänään.
Rypistelen ajatuksistani likaisia myttyjä.
Ne ovat kaikista vaarallisempia koska maatuvat ihmistä pitempään.
Pojasta polvi vaan pahenee.
Nainen on pelottavimmillaan, jos vähänkin liikkuu tai hymyilee.
Kahvihuoneiden kalpeat laitoshuoltajat, puhtauden sanansaattajat.
Tietää miltä tuntuu olla yhtä arvokas kuin keväisin ikkunaa
koristava linnunpaska.
Ja kassaneidit, joilla on oikeanlaiset alushousut.
Jotkut haukkuvat heitä maksumuureiksi.
Jättikouluja ja -päiväkoteja ilman päteviä seiniä.
Niihin ei mahdu muuten kuin peruuttamalla.
Lapset ovat hernepusseja senttisuutarien yksiulotteisessa maailmassa.
Vanhemmat liian kiireisiä kuorimaan vapaan kasvatuksensa hedelmiä
päivittämällä Instagramia ja katsomalla
sohvannurkassa tyhjänpäiväisiä TikTok-videoita pieruverkkareissaan
"koska minä haluan".
Sähköiset baarit täynnä ilmaista kaljaa ja uhribingon pelaajia.
Äitien napanuorat ovat loputtoman pitkiä.
Rauhanpuolustajat ovat tarttuneet aseisiin
ja kääntäneet ne toisiaan vastaan.
Tulevaisuuden näkymät kutistuvat kuiviksi huuliksi.
Olet vaaraksi, jos et ole kaikille mieliksi.
Täytyy olla pahoillaan kaikkien muiden puolesta.
Voit kostaa maailmalle
ettet tule koskaan tekemään mitään kaunista.
Hiljaisuus ei tule luoksesi vaskikellona. Nielet lopulta itsesi.
Sinä olet just huono tuollaisena kuin olet.
Sangon pohja paistaa jo.
Talven päättyessä aurinko avautuu.
Pionit ovat kasvattaneet pitkän mielen,
lapset kiipeilevät naurunvartta.
Purot aloittelevat kielikurssejaan.
Vuodenaikojen pyhäinjäännöksiä pitkin
katseeni karkaa
yhä kauemmas itseni melusta.
Kuljen vierelläsi itseni hengiltä.
Näen äänesi ääriviivat jokaisessa ohikulkijassa.
Sinussa lepää paratiisimaisen verhon
kaksi eri puolta,
Merkurius ja Mars.
Tallennan hymyni noille kiville ilman napanuoraa.
Leikimme kesää,
jota rytmittävät värikylläiset meteoriittisateet.
Ikkunan takana pihlaja riisuutuu alastomaksi.
Väkivahvat eliöt vaeltavat ihmisestä ihmiseen
hädin tuskin kuultavin askelin.
Ilmaan kirjoitettu ruukku horjahtaa,
valtameret läikkyy yli,
tuulet putoaa.
Mieleen repeää idea,
raskaampi kuin kaikki ihmiset yhteensä.
Kutomakoneet on pysäytettävä,
nopat hylättävä ikuisuuteen
eikä kenestäkään pidä tulla vanhempiensa kartta.
Katson ulos niin kauan
kunnes alan nähdä itseni kieltämässä kolmesti.
Älä häiritse!
Kuuntelen tässä, kuinka puista kasvaa
valkoista painomustetta.
Vähäisestä valostani minä niille kultaiset päähineet.
Etääntyvät hiekanjyvät,
pienet mutta uhmakkaat askeleet.
Hiekan alla toisiinsa sotkeutuneet alkujuuret,
vereen piirretty kuvajainen.
Hiljaisuus
ja oma tila ovat väistämättömiä.
On luotava toinen luku,
oltava tappaja ja tapettava
leppymätön
erehtymätön
ihminen, joka ei kestä, jos ei pääse lohduttamaan luojaansa.
Joskus menneisiin vuosiin
on pudottava uteliaana, armeliaana,
varoen teräväreunaisia muistoja,
tehtävä hämärästä selkeää, mutkista suoria.
Ehkä otat niistä mukaasi koulumatkat,
lapsuutesi tähtitaivaan,
ensimmäisen autosi, mustat vedet,
aikuisuutesi hauraat sillat, viljasatosi.
Mieli ei tiedä, mitä se tekee
kun se valmistelee
loppumatonta kotimatkaa ja tuoretta kahvia.
Sitten kun se viimein tapahtuu,
osaat puhua aurinkoa,
tuulta ja sammalta
ja kirkkaat silmäsi ovat pyöristäneet
kaikki terävät reunat perhosen siiviksi.
...
kylmyyspiiri
...
kuurapalttoo
...
runotuuttaaja
...
runouuttaja
...
sattumanvarkaus
...
hiirenkorvaportaikko
...
vaahtokarkkikuiskaus
...
siniristikkoavain
...
kyynelevitaatio
...
ultrampoliini
...
ruumiinkulotus
...
Varoittamatta aina lähdet
muutamaksi minuutiksi kerrallaan.
Palaat silmissäsi syvien metsien kaikua.
Puristan kättäsi, joka on raskas kaikesta eletystä,
jota kukaan ei tunnu ymmärtävän.
Tajuat, miltä tuntuu olla yksin
kun viimeinen joka muistaa,
on mennyttä.
Väri pakenee sinusta kuin talvisodan pakolaiset.
Ne asuttivat sinut laastarinhajuiseen bunkkeriin,
josta et enää kaadu oikeaan kotiisi.
Tänne sinun pitää jäädä todetaksesi:
säröinen peilikin heijastaa aina jotain takaisin
jokainen muotonsa saanut palaa hahmottomaksi
ja linnut
niin rauhattomat ja kipeät
mutta väkevät ja rakkaat
laulavat tulevansa kuulluiksi päivästä toiseen
entiseen ja uuteen.
Iltaa Atlas,
vieläkö keräät reppusi täyteen kiviä?
Ethän kuvittele minua Ariadneksi, lankakerään sotkeutuneeksi?
Täällä eletään kuuliaista satua keisarin uusista vaatteista
emmekä anna elementtisaumojen häiritä.
Sokeita oraakkeleja rekrytoidaan.
Patsaita kiillotetaan, herätetään henkiin
ja ne sanoo
rakasta lähimmäistäsi kuten me sen määrittelemme.
Minä kerään jumalia,
jotka syntyvät ilmavirtojen paetessa luolista, kallioiden rakosista,
kauniiksi rapatuista julkisivuista,
tallennan niitä kääröksi
ja vien ihmisten tykö, että edes joku
joskus näkisi
ketä varten täällä ripustaisi tähtiä taivaalle.
Puhut hiljaisuutta.
Osaat melkein vaieta kokonaan,
muuttua kiveksi,
raatelevaksi huutomerkiksi.
Kuljet taivaankannen yli
kommunikoimaan tunteettoman ikiroudan kanssa.
Levottomuutesi ei sammu.
Se viiltää kun synnytät maan ja meren häilyvän jälkeläisen,
unista tyhjän,
ja totiset kuuset
ja tähdet
sitä täplittämään.
Kaamoksesi pohjalla
vain surun valkoiset katkoviivat
yhtyvät kipusi filminauhaan.
Stars are aligned.
Fire has gave birth to uprising.
It's time to navigate the maze
on the seas of shrine.
The Wind Fish's nest awaits
in our dreams shining eternity.
Armo putoaa kolikkona horisontissa,
rikkoo valtavan,
hämärän astian.
Sen sisältä tulvii maisema,
josta vuolen lastuja iholleni.
Seuraan niiden muuttumista tuhkasta puiksi.
Jatkan matkaa, matelen
vaikka siltoja palaa.
Jatkan matkaa, etenen
vaikka varjoparatiisin lait
riistävät perhosonnen.
Ryömin ulos mahtavista lauseista,
joissa vain voittajat saavat tilaa hengittää.
Laulun ovet sulkeutuvat.
Sydän pysähtyy, herättää nukkuvan.
Jatkan matkaa, muserrun.
Rikokselta löyhkäävä ihmisyys täyttää tien
särkyneen ihmisen äänenpainoilla
aina ristin juurelle asti.
