...
kiiviriippa
(kiwiriippa)
...
murhevaade
...
vaadenaulakko
...
siriuksenräkättirastas
...
laiskuuskuuskuusimetsä
...
piritysruiske
...
kunttalaakso
...
shamaanitulkku
...
melutuuri
...
suudelmaisema
...
säälitelmä
...
ruiskennella
...
luhtakurttu
...
mokapuuhari
...
Olemme länsimaisen kulttuuriharhan suurimpia uhreja,
maailman onnellisin kansa,
jolla on maksuhäiriölonkeroita
piilossa kulissipuiden ja lottovoittotositteiden takana
ja suuri fiksaatio panostaa seiniin,
teennäiseen pöhinään ja liikkeisiin,
joista ei osteta kuin pakon edessä.
Ainoat kasvukeskukset ovat asuntosijoittajien tuotto-odotukset
ja keskustan hautausmaat.
Aina löytyy niitä, joiden mielestä
väylät eivät kuulu kaikille
ja tarvitaan punainen maa, jotta kolmiyhteinen kohtalo toteutuu.
Mutta meidän pitäisi kääntää katseemme
pakokaasunkäryisestä metallihäkistä menneeseen
ei silloinkaan ihmiselämälle annettu paljon arvoa
muuta kuin valkoisten koirien verran.
Pystyttää juuret
auringolle, pilville ja kaarteleville linnuille.
Että puhkoisin silmilläni ne taivaanvahvuisiksi.
Ensimmäiset haavat ovat aseita,
joista painomuste virtaa
kantamaan ajatuksia, joilla ei ole reunoja.
Pilvet raaputtavat jäähtyneen horisontin pintaa.
S Y V Y Y S O N V O I M A A, luonnonvalo kuiskaa.
Tuuli laulaa linnut
lyhdyiksi vuodenaikojen pergamentille.
Kirjainten silmut alkavat aueta pienin
h
e
l
l
i
v e d o i n
...
taivastuspulveri
...
kohmelomeloja
...
ionisäkäs
...
huulimo
...
horinaskuutti
...
kuuljettaja
...
kuu'ujeltaja
...
muusamurai
...
muraalimalja
...
lullalutra
...
untuvapaatti
...
(p)aatostaa
...
purnukkavieru
...
planktoniitti
...
luritushuone
...
puuhuhuilla
...
misantroppi
...
misantropiikki
...
nitroolari
...
horistontti
...
aistinlauta
...
kurjailla
...
mesityttää
...
puu'uurtaa
...
peijaisheijastin
...
kuurakuuna
...
kaurakallo
...
Ihminen ei ole koskaan valmis.
Hän jatkaa luontoaan
paikkaan, jossa koboltti estää taivasta tummenemasta.
Ja jossain tulikärpästen hautausmaan alla
voi kuulla heiveröistä ääntä,
entisen minän muistoja alkuteoksesta.
Kahden ihon yhteentörmäys.
Muistot kärsivien yllä
mustuvat joka hipaisusta,
toisesta kädestä, toisesta nautinnosta.
Ensi yönä
sängyssä pätee väistämisen sääntö.
Vatsallaan nukkuva nainen,
pakaroiden hymy puolikuun tangossa.
Jumala siinä vitsailee, kiusallaan.
Koko elämän meidän on hyväiltävä untakin syvempää,
annettava pelon siipien surkastua
sekoittua lantion liikkeeseen
nauttia kaikesta, mistä huulet ja kielet on luotu nauttimaan:
hylätyistä kaivoista, rohtuneista huulista.
Aamuyön maisema on vaihtunut virityskuvaan.
Minä yritän olla olemassa pölyhiukkasen varjossa,
kiivetä kohmettamaan sormenjälkiä paneeliin.
Aina liian myöhään.
Syksy tulee kiehtovalla tavalla.
Vastaantulijoiden pysähtynyt vilja.
Lintuparvi levittää kämmenensä kohti tuuletonta aamunkoittoa.
Lehdet horjahtelevat jaloistaan,
kierivät sammuksiin.
Varjot meissä alkavat kuultaa ruskan lävistäminä.
Muistan katseesi,
joka ennen kasvoi jäkälää.
Nyt se on korpin naurahdus
joka kertoo kivettyneistä puroista
kattojen yllä.
Yön selkään taivas kaareutuu täydellisenä.
Tähdet täynnä nimettöminä haudattujen kaipuuta.
Ennen kuin valo näillä sivuilla antautuu,
nostan otsani taivaanrannasta
haahuilen sinne, tänne
ja peiliin, jossa ei ole ketään.
Puen sille naamioni niin se kertoo
kuka minä olen.
Jokainen despootti tahtoo olla
yli tuhatsivuinen matkaopas pelastukseen
ja pelkoon, joka ei tahdo tulla nähdyksi
omana itsenään.
Viisi päivää kyykytystä, kaksi lohtua.
Aamun tullen sängyt tukehtuvat kysymyksiin,
jotka jäävät vaille vastausta.
Potilaat johdatetaan kuin punahilkat sudenkuoppaan,
jota kutsutaan avoimeksi oppimisympäristöksi.
Aikuiset revitään sinne töihin kiusattavaksi.
Sähkölaitteista ja peileistä muodostuu hämärä meri,
suu ja silmät, uinuvat toverit.
Yksinäinen ajatus.
Nouskaamme erämaahan.
Vastauksia ei ole tulossa
mutta voimme
kiertää samat kysymykset
yhä uudelleen
silmä silmästä
kuunnella
hiekan hiljaista kuolemaa
eikä muuta taakkaa kuin käärmeen muisto.
Seison meren reunalla.
Viiton ilmaan merkkejä,
joita en osaa tavata sanoin.
Odotan lasta, joka laskeutuu pilvistä,
piirtää minuun ääriviivat, jos olen vielä hereillä.
Sateen tullen alan palella sisältä päin.
Leikkivälineet kirkuvat pihalla.
Ne ovat ymmärtäneet,
että niitä ei tarvita enää vallankumousten esitaistelijoiksi
vaan valmiin maan purkajiksi.
Istun pikajunassa
joka ajaa takaa kaukaista ukkosen jylinää.
Kiskot lepattavat rinnassa,
puhaltavat opastimet saranoiltaan.
Valo vangitsee kivun labyrintin.
Huuto ja meteli
kieltäytyvät kaikumasta,
ruumiit putoamasta.
Maisema kääntyy sisäänpäin,
lakkaa olemasta.
Istun junassa,
jonka ohi kulkee nurmikon viileys.
Hiljaiset hetket eivät tunnu raskailta.
...
haja'ajaannus
...
kajoajastaa
...
küürüpiilo
...
kajootti
...
puserrusripustin
...
jöötipori
...
pyyilo
...
tööttiköriläs
...
jumalautasmalli
...
höyhenkäyttää
...
kantamuskapseli
...
uraanajaja
...
lehtoollinen
...
ehto(o)otollinen
...
toksinesio
...
koalitiotupeltaja
...
Rakastan hieman kulahtanutta,
repaleista elämää;
pajunkissoilla olevia kirjojen sivuja,
tunkkaisia divareita, käsikäyttöisiä kahvimyllyjä,
kahvitahroja kupin pohjalla,
kyynelehtiviä asemarakennuksia ristikkoikkunoineen,
torin mentäviä aukkoja kaupungeissa,
paikallishirteitä, murteita.
Van kuhampaha jottae.
